Ensinnäkin. Tahdon kiittää lähes liikuttuneena kaikkia, jotka ovat lähestyneet minua blogipäivitysten kaipuussa. Olen hämmentynyt siitä, kuinka suuri lukijakunta meillä onkaan. Blogin asetuksista osasin viisaamman tahon opastamana katsoa, että meitä on luettu jopa Brasiliasta asti, hoo! (No ehkäpä se oli pienoinen erehdys joltakulta brassilta. Tosin kyllähän toinen koiristani on brasilialaisen jalkapalloilijan mukaan nimetty, joten miksipä ei arvoisien sivustojemme fanikunta ulottuisi myös tuonne capoeiran alkuperämaahan.)

Asiaan, sikäli kuin tänne suoltamaani tuotosta voi koskaan ihan asiaksi kutsua. Kesä on käynnistynyt hienosti. Hiisi aloitti arkitottelevaisuus-nimisellä tokon johdantokurssilla ja Mysti puolestaan kertaa ruostuneita toko-taitojaan alo/avo-nimisessä ryhmässä. Tunnit ovat peräkkäiset ja onkin ollut hupaisaa jälleen kerran huomata omien koiriensa eroavaisuudet. Siinä missä Hiisin häntä heilahtaa pienimmästäkin kehusta, katsoo Mysti alta kulmien kuin tuumaisi että "joojoo, anna se nakki". Voisi sanoa, että Hiisillä on ollut kurssilla lähes jatkuvasti kauhean kivaa, kun taas Mystillä on ollut ajoittain melkein kivaa. ;) Harkitsenkin, että Hiisi nyt sitten jatkaisi alo/avo-ryhmään elokuussa. Jos vain itselläni motivaatio riittää. Ja kaipa se nyt hetken riittää kun on uusi upea treeniliivikin, josta kiitos kaikille asianosaisille!

Myrsäke, jonka toko-uran jatko on ei-niin-vakavassa harkinnassa, on tänäkin kesänä hurmannut järvisukelluksillaan. Ensimmäinen karkaaminen ulapalle suoritettiin eilen. Tapaus oli oikeastaan järkyttävä, joskin jälkikäteen ajateltuna toki huvittava. Hiisin säheltäessä ympärillä onnistui siis käymään niin, että Mysti tulkitsi optimistisesti erään Hiispalle tokaisemani "no niin"-kommentin vapautuskäskyksi itselleen järven ulappaa koskien ja tempautui siis nahkahihna kaulassaan järveen. Lähes-mielenvikaista vapaudenhinkua tuntien vanha uimapeto tempaisi itsensä parissa sekunnissa todella syvälle ja ui kuin pakkomielteisenä loitommaksi rannasta. Mikko oli onneksi mukana ja uimavarusteissa, joten hän sitten lähti kylmähköön veteen tavoittelmaan tuota hirmuista ja käytöstapoja omaamatonta kohta 6-vuotiasta järvihulluamme ja raahasi sitten tämän vastentahtoisen karvakasan ulapalta takaisin rantaan, ko. piskin vastusteluyrityksistä huolimatta. Väitän, että Mitch Baywatchillakin olisi urakkaa järvihullun snautserin pelastamisessa vedestä. Tietääkö joku, filmataanko kyseistä sarjaa vielä ja haluaisiko David Hasselhoff lainata suomalaista uimarikoiraa jonkin dramaattisen jakson välikappaleeksi? Mystihän voisi vaikka yrittää hukuttaa Hobien tai Pamela Andersonin.

Simppelimielinen miesaivo Hiisi seurasi järvitoimitusta rannalla meuhkaten, enkä voinut olla ajattelematta, miten helppoa oikeasti luulisin snautserin koulutuksen olevan, jos minulla ei olisi naaraspedon aivoilla varustettua Mystiä. Juhannuksena Hiisikin kokeili uimataitojaan pystysuorassa etukäpälillään roiskien, ei ihan vielä pärjää tekniikassa isolle systerille. Saati sitten että uskaltaisi muuten poistua samalta neliömetriltä kuin missä minä olen, moinen pieni kovis-mamis.

Seuraava uusi juttu snuutsereille tulee olemaan muutto rivarin tasolle. Tämä tapahtuma toteutetaan viikon sisään, eli kesäkuun loppuun mennessä. Piskit saavat oman minimaalisen pihansa, joka itse asiassa muistuttaa karsinaa ja on moisille sikapossuille varmasti ihan oikeanlainen vahtipaikka. Allekirjoittaneen mielestä paluu maan tasolle tuntuu mukavalta monen kerrostalovuoden jälkeen, varsinkin näin yläkerran teknojamppaa jälleen liian monta tuntia kuunnelleena. Muuten tuleva naapurusto ei toki ole mikään ihanan rauhallinen maaseutumiljöö, mutta askel kerrallaan liikuskellaan uusia haaveita kohti.

Blogimme on pitänyt hiljaiseloa. Tämä johtuu tietenkin siitä, että pitkään manattu gradu valmistui ja minusta tuli maisteri. Blogin kirjoittaminenhan on ollut minulle sijaistoiminto jota olen tehnyt gradun ohessa ja sijaan, joten tietenkin sen kirjoittaminen loppui gradun painattamisen jälkeen kuin seinään. ;) Yllättävän(?) usealta taholta on nyt kuitenkin esitetty toiveita päivityksistä, joten pistetäänpä taas turinoiden.

Minua on syytetty näyttelyfanaatikoksi jo jonkin aikaa. Olen kiistänyt tämän ja yrittänyt olla piinkovasti sitä mieltä, etten ole muka kiinnostunut näyttelyistä. Viimeisin todiste tämän kieltämäni fanatismin uusimmasta asteesta oli ehkä kuitenkin se, kun sullouduin koirani kera kimppabussiin ja lähdin viimeisen Cacibin himoissani kohti Liettuaa, tavoitteenani tehdä Hiisistä uusien termien mukaisesti C.I.B. Bussin ylibuukkaus tai ahtaus eivät epäilyttäneet lainkaan. Ei epäilyttänyt se, että matkustettiin yötä myöten kuin sillit suolassa, yritettiin nukkua kummallisissa asennoissa bussin pomppiessa muhkuraisella tiellä, ja uhrattiin todellakin kokonainen viikonloppu tähän päättömään touhuun. Rahasta en edes mainitse, koska massiahan näin viisaaseen touhuun löytyy aina, varsinkin tällaiselta rikkaalta osa-aikaiselta kirjamyyjältä, joka on jo aikoja sitten tipahtanut pois opintotuen piiristä... :P

Että ei epäilyttänyt touhun järkevyys, ainakaan aluksi. Paikan päällä sitten ehkä epäilytti hivenen, kun tuomari ei ollutkaan ihan sitä mitä piti, eikä "luomuvärisen" koiran kanssa ehkä ollut kovinkaan hienoa pärtsäillä värjättyjen kilpakumppanien seassa. Ja sekin ehkä epäilytti, kun ensimmäisen päivän tuomari antoi ensin excellentin kättelyjen kera, mutta ei kuitenkaan pitänyt minkäänlaista paras uros -kehää vaan viittilöitsi meitä pois. Ja sitten kun yritimme uudestaan mennä, niin huusi että "no excellent", mikä oli varsin outoa. Varsinkin kun lapuissa lukee, että "excellent". Minä en todellakaan tiedä, mitä muuta siinä lukee, koska en osaa venäjää. Eikä tuomari osannut englantia, joten meillä oli kehässä hieman enemmänkin kommunikointiongelmia. Toisin kuin voittaneiden koirien omistajilla, jotka toki jutskailivat tuomaristädin kanssa pitempäänkin... En edelleenkään edes tiedä, kuka tämä tuomari oli. Alkujaanhan meille oli määrätty saksalainen tuomari, mutta jotain epämääräistä vaihtoa siellä suoritettiin ennen kehän alkua.

Toisena päivänä jännitti, sillä olimme etukäteen kuulleet, että tuomarimies olisi komea. ;) Tämän tuomari Tamas Jakkelin tuomio Hiisistä oli "very good", jalkakarvojen väristä johtuen. Se tuntui tietty hivenen katkeralta, kun oltiin jo pari päivää katseltu tätä härskisti väriaineita koiriinsa suihkivaa kehänlaitakansaa. Toisaalta tuntui myös ylpeältä olla rehti ja reilu suomalainen. Että jos ei tule sisippejä ilman poppakonsteja, niin sitten niitä ei tarvita kiitos vain. Eikä tuo "very good" ärsyttänyt edes yhtään niin paljon, kuin edellisen päivän epämääräinen ehkä-excellent.

Meillä oli mukana kaverikin. Ihana Penni, joka sai ensimmäisenä päivänä myöskin excellentin (ja ilmeisesti Pennin saama excellent oli ihan oikea excellent, eikä mikään "no excellent", koska Penni pääsi myös paras narttu -kehään ja sijoittui kolmoseksi). Myös toisena päivänä Pensaus pokasi erinomaisen ja sijoittui kakkoseksi Liettuan pikkusertillä. Mutta että ilman sasippeja jäätiin koko seurue. Maitojunalla takaisin. Tai siis täyteen buukatulla bussilla, olisikin ollut joku juna. ;)

Hiisiä ei haitannut, että viimeinen sasippi jäi puuttumaan. Sitä ei kuulemma kiinnosta olla C.I.B. vaan voi kuulemma olla ihan yhtä hyvin vain H.I.I.S.I. Lähinnä Hiisi oli iloinen siitä, että sai painia Pennin kanssa hotellihuoneessa ja muutenkin oleilla matkamiehenä. Hiisille on ihan sama mihin mennään ja miksi, kunhan mennään. ;)

 kuva: Maria Kallioniemi

(Älkää kertoko niille liettualaisille, että annoimme koirien oleilla sängyssä/tuoleilla! Eivät meinanneet antaa meille edes vessapaperia kun uskoivat että syötämme sen koirille, joten tällainen saisi ne varmasti raivoihinsa. Itsekin vaan tällein salaisesti netissä julkaisen tämän kuvan...)

kuva: Maria Kallioniemi

Liettuassa H & P. :)

kuva: Maria Kallioniemi

kuva: Maria Kallioniemi

kuva: Maria Kallioniemi

(Tunnelmako tiivis!?!)

Suuret kiitokset Kaimalle kuvista. :) Niin ja ihan parhaasta matkaseurasta, ofcourse.

Mikäpä sen ihanampaa kuin yhdessä koiraystävien kanssa jaetut talviset riemut.

Talvileikkejä 1. Saavumme lenkillä valtavalle aukiolle, jonka keskellä menee polku. Katselen aukiota ja mietin, kuinka hauskaa koirien olisikaan laukata ympäriinsä tuossa valkoisessa autuudessa. Päätän yrittää innostaa snautsereita keskinäiseen kirmailuun juoksemalla ensin itse polulta hankeen ja pitämällä innostunutta ääntä. Snautserit eivät innostu. Hetken päästä huomaan tarpovani yksin vaivalloisesti syvässä lumessa snautsereiden käppäillessä täysin vaivattomasti polulla.

Talvileikkejä 2. Saavumme lenkillä kukkulalle. Innostun ajatellessani, miten kivaa snautsereilla olisi, jos laskisin mäkeä ja ne laukkaisivat rinnallani lumi pöllyten. Kaivan muovipussin ja alan laskea. Snautserit tuuskuttavat kauempana hangesta myyränhajua, eivätkä kiinnostu edes katsomaan. Lasken uudestaan, juoksen mäkeä ylös, ja taas lasken. Toistan tämän useita kertoja snautserien ignooratessa minut täysin. Lopulta lasken hirveää vauhtia ja kiljun kimakasti, jolloin Hiisi viimein kiinnostuu, tulee sekunniksi puremaan hanskaani, ja kun kiellän, lähtee heti takaisin tutkimaan hajuja. Olen hengästynyt ja kuumissani, mutta koirat ovat tuskin eväänsä liikauttaneet. Lunta on tunkeutunut housuihini ja saan tästä hyvästä luultavasti virtsiksen.

Talvileikkejä 3. Päätän heittää snautsereille lumipalloja. Tästä leikistä ainakin Mysti on aiempina talvina pitänyt. Koirat tönöttävät edessäni odottavan näköisinä. Kun heitän pallon, Hiisi ei edes tajua mitään tapahtuneen. Mysti puolestaan mulkaisee lumpparin perään ja katsoo minua sitten aidon pettyneenä.

"Mors grisar är vi allihopa, allihopa, allihopa, mors grisar är vi allihopa, allihopa, hopa!" (Tätä ne laulavat nyt mulle kärsät ojossa ja toivovat pipareita. Mysti ja Hiisi siis. Juu juu. Ja kuvasta näette, mitä kävikään tonttulakille. Ette ehkä tahdo tietää, mitä kävi itselleen tontulle!)

Vilinää ja vilskettä joululle ja helinää helskettä uudelle vuodelle 2009, toivottavat Mysti ja Hiisi laumoineen. Kiitos kaikille ystävillemme kuluneesta vuodesta, johon mahtui mukaan elämys jos toinenkin. <3

(Huom! Täällä näyttäisi nyt aatonaattona siltä, että pitkästä aikaa olisi se valkea joulu tulossa. Mahtista!)

Hiisin näyttelyvuosi on paketissa. Se alkoi pahaenteisesti toukokuussa H:lla ja päättyi eilen Messarissa EH:hon (Ole Staunskjaerin ojentamana). Onneksi väliin mahtui myös muutama ERI ja valioituminen. Sisko ja veli olivat Messarin ROP ja VSP, joten tämän(kin) näyttelyn suhteen täytyy tyytyä lesoilemaan sukulaisten tuloksilla. :) Messarissa päästiin myös osallistumaan ROP-kasvattajaryhmään, joten Hiisi pääsi elämänsä ensimmäistä kertaa piipahtamaan Messarin ison kehän sinimatoilla. (Ja minä toista.) Ensi vuoden näyttelysuunnitelmat ovat vielä  puntarissa - mihin mennään vai mennäänkö.

Mikko roudasi Mystiä viime viikolla eläinten joulusiunaukseen. Todisteiden valossa näyttäisi kuitenkin siltä, että pirua ei saatu ajettua ulos kyseisestä koirasta. ;)

Hiisi kävi keskiviikkona hakutreeneissä. Yksi pisto sujui hyvin, mutta toinen meni päättömäksi kaahotukseksi. Ilmaisuaikaa pidennettiin reilusti totutusta, eli Hiisi sai louskuttaa oikein olan takaa. Ja kyllähän se pikkupiisi haukkui. Ei mitään ongelmia, nyt vain pidempää ilmaisuakin treenataan jatkossa kursailematta.

Itse olen järkyttynyt siitä, että joulukuu on jo näin pitkällä. Gradua stressatessa ei ole ehtinyt ajatella jouluvalmisteluja tai muutakaan, ja gradun stressauksesta siirryin soljuvasti myös stressaamaan Messaria viime viikolla. Nyt olen antanut itselleni luvan rentoutua, sillä maisterin papereita en missään tapauksessa itselleni saa ennen tammikuuta. Ihan hilkulla kyllä on. Tuo yli 90-sivuinen tuotos siirtyi viime viikolla jo toiselle tarkastajalleen luettavaksi, mutta hän ei ehdi lukea sitä ennen joululomaa. Ensimmäinen tarkastaja oli jo sitä mieltä, että G alkaa olla "kypsä". Vuoden tavoitteet ovat siis täyttyneet puoliksi. Koira sai tittelin, minä en. ;) Oli silti hilpeä tunne viime viikolla, kun tukin yliopistolla erään atk-luokan tulostaessani gradua. Tulostimen ääreen kokoontui joukko nuorempia opiskelijoita järkyttyneinä katsomaan koneen suoltamista ja kun hain tuotoksen, nämä kyselivät minulta silmiään pyöritellen että mikä hitto se on. Vastasin sen olevan gradu, ja poistuin paikalta huvittuneena miettien, miten nuoret opiskelijat itse ajattelevat nyt kauhulla tulevaisuuttaan, jossa heidän pitää kirjoitella vastaava mieletön kasa tekstiä.